26122011

Mä luin jälleen Sofi Oksasen Stalinin lehmiä. Jotenkin tunnen oloni Annaksi. Tyttö jonka piti esittää olevansa jotain mitä ei ole. Tyttö joka ei osaa syödä. Kun mä olen iso, muutan Helsinkiin. Poltan tupakkaa kauniin kahvilan terassilla ja luen kirjaa. Ohuet sukkahousut, polvisukat ja shortsit jalassa, valkoinen paita päällä ja se roikkuu. Niin että jos sitä ei olisi kaikki näkisivät kylkiluuni.

 Unelmissani olen kaunis ja laiha. Ehkä mä olen siedettävän näköinen enkä kamalimmasta päästä. Mutta kun täytyy olla se kaunis. Pitää olla laiha, pitää näyttää olevansa laiha. Haaveilen päivästä toiseen kuinka joskus luokkakokouksessa olen laiha ja upea. Sitten kiusaajani näkevät että pystyinkin siihen ihan oikeasti. Musta tuntuu että kun mä laihdun, joku voisi kiinnostua minusta, ehkä kaverinikin pitäisivät minusta enemmän. Tuntuu toisinaan niin toivottomalta, miksi mä en kelpaa tälläisenä. Yksi aamu äitini puhui kuinka hankala olen, kuinka hän vaatii liikaa. Että minäkin haluan vain huomiota.

Minä en vain vittu saa sitä mistään koska olen tälläinen.